Matka jatkuu

Tapahtunut sitten viime kirjoituksen:

1.Avoero
2.Valtavasti itsetutkiskelua, surua, ahdistusta ja masennusta. Iloaja rakkauttakin kyllä:) Hurjia tunteita!
3. Pari mönkään mennyttä suhdetta, ensimmäisen näistä uudelleenlämmittelyä tällä hetkellä...
4. Laihtuminen kuin itsestään, jokin loksahtanut kohdalleen tuolla saralla.


Vaakani näytti nyt tänään aamulla 73.5, eilen se oli kilon vähemmän. Korvieni välissä kai tapahtunut jotain, toisaalta luulen, että olen vielä jonkinlaisessa paniikinomaisessa stressitilassa kun en oikein tiedä mihin uomiin elämäni tässä asettuu. Olen kohdannut todella TUSKAISAA yksinäisyyttä, todella huomannut kuinka vähän nekään ihmiset, jotka tässä vierellä jotenkin kulkevat välittävät. Olen kokenut valtavaa riittämättömyyttä yrittäessäni saada ensimmäistä uusista suhteistani toimimaan, nyt sitä lämmitellään uudestaan ja ei kyllä näytä kovinkaan hyvältä... En jaksa enää yrittää niin kovin...haluan vain olla..ja silti en voi...

Muttamutta. Ikuisuusprojekti. Niin, kyllähän minä hieman olen työtäkin tämän laihtumisen eteen tehnyt. Aloitin tupakoinnin ja runsaan PepsiMaxin juomisen eron yhteydessä. Täytin vatsani Pepsillä ja kaikki muu nälkä täytettiin rakkaushaaveilla. Sellaisilla joilla ei näyttänyt olevan todenperää. Riittämättömyyttäni koitin korjata laihtumisella. Ja tilanteen rauhoittuessa aina söin. Ja sitten minut jätettiin, jäin elämäni yhteen vaikeimpaan tilanteeseen kovin yksin. En tuntenut iloa mistään. En kertakaikkiaan mistään. Kaikki toivo oli poissa. Oli vain suru ja hylätty olo. Yksinäisyys. En syönyt. Ajauduin jotenkin uuteen suhteeseen jossa minut hyväksyttiin ja minua rakastettiin. Sain laastaria haavoihin, mutta ymmärsin, että tein väärin. Irtauduin suhteesta. Ja olin taas yksin. Yksin Yksin.
Se on syy tähän kaikkeen. Pelko yksinäisyydestä. Pelko siitä, että kukaan ei huoli, että minua ei hyväksytä, että en riitä. Olen todella päässyt käsiksi siihen minussa olevaan mätäpesäkkeeseen, joka on pistänyt minut syömään holtittomasti. Olen todella nostanut kaiken tuskan pintaan tässä vuoden aikana.

Nyt siis. Paino junnaa. Rakkauden lupaus on ilmassa, mutta en uskalla luottaa. Nyt siis. Aika keskittyä itseensä. Lopettaa toisten ihmisten mielistely. Aika luottaa omin kykyihin ja omien siipien kantoon. Lopulta olemme kaikki kuitenkin yksin. Niin se vaan on. Face the facts.

Eilen siis päätin. Olen jo pitkällä tässä laihtumisen tiellä. Tavoitteeni on nyt päästä pysyvästi tuonne 70 kilon alle ja pysyä siellä loppuelämäni. Siis ihan oikeasti. Jos haluan tuntea hallitsevani elämäni ja tuntea olevani se joka sitä todella ohjailee, ei niin, että elämä ohjailee minua. Se on paikkani. Tiedän, että lopulta elämään ei niin paljon voi vaikuttaa, asioita tapahtuu, sellaisia, jotka eivät ole itsestään riippuvaisia asioita. Mutta niihin asioihin joihin voin vaikuttaa, haluan tehdä parhaani. Olla pirteä ja luottavainen, onnellinen ja toiveikas.

Suunnitelma: 28.3 mennessä 69 kilon paino. Lopullinen tavoite 65 kiloa jossain tulevaisuudessa. Jojoilua tulee tapahtumaan, tiedän sen. Jojoiluni haarukka kulkee silloin 65-70 kilon välillä.

Keinot nyt: keskittyminen hyvinvointiini. Ruokavalion tiedän jo. Vehnät ja sokerit pois, paljon ravitsevia marjoja, hedelmiä ja vihanneksia, paljon proteiinia. Kuri tarkka, mutta ei liian tiukka. Elämässä on oltava myös väljyyttä. Tiukkuus nyt tämän laihdutusajan, eli maaliskuun loppuun asti. Sen jälkeen pientä höllentämistä ja taas vauhtiin kun on tasoittunut. 9 viikkoa aikaa pudottaa 4,5 kiloa. Ei paha!