Itse meinasin tukahtua kotiin. Ei vastakaikua asioihin ja kiukkuisia itsekkäitä reaktioita kumppaniltani. Vaikka kello oli puoli yksitoista, energinen oloni pakotti minut purkamaan ajatuksia ulos pimeään syysyöhön. Tunsin itseni vähän hulluksi siinä kävellessäni pelkissä legginseissä ja pitkässä takissa. Se oli kuin joku leffakohtaus. Nainen kävelee syysyössä, hautaa kätensä taskuihin, työntää kaulukset pystyyn ja hartioita kevyesti nostamalla hakee turvallisen kolon oman takin kauluksista. Jossain vaiheessa pelko hiipi ajatuksiini, mietin sitä pelontunneta, mistä se johtuu ja miten paljon se estääkään. Todellisuudessa olisin halunut kävellä vaikka kaupungin toiseen laitaan ja ottaa vaikka taksin sieltä kotiin, mutta pelkoni esti minua kävelemästä kauemmaksi totutuista kotinurkista. Pimeydessä oli jotain pelottavaa. Ainahan meitä varotellaan puskista tulevista raiskaajista ja kummallisista autoista. Silti mua harmitti estoni. Mietin oliko tämä sukupuolikysymys, olisinko miehenä seurannut vaistoani ja kävellyt pidemmälle? Kuinka epäreilua onkaan joutua naisena pelkäämään ja estämään itseään toimimasta siltä kuin tuntuu.
Tarkoitus oli kävelyllä selventää ajatuksiani. Mitä oikein haluan elämältä, onko tämä mitä minulla on riittävää ja kuinka saisin keinoja päästä eteenpäin niissä asioissa jotka koen tärkeiksi. Mietin sitä junnaavaa tilaa jossa elämme mieheni kanssa. Haluaisin kehittyä eteenpäin erilaisissa asioissa, mutta pelkään. Taas tuo hirvittävä estävä tunne vaikuttaa elämääni. Pelko. Olen ennenkin miettinyt tuota. Olen jopa kirjoittanut jääkaapin ovelle "älä pelkää". Siinä on hyvä motto. Rohkeus on pelon vastakohta, rohkeus on valoa ja elämää. Pelko on kuolemaa. Mutta missä kulkee rohkeuden raja, milloin rohkeus muuttuu tyhmyydeksi, milloin rohkeus muuttuu itsekkyydeksi?
Olen sitä mieltä, että höttö arki vie voimamme. Höttö arki on televisio, facebook, liikasyöminen, laiskuuteen tuudittautuminen, tyytymättömyys, joka kuiskailee jossain siellä taustalla. Höttö arki on arki, jota ei jaksa elää, sellaiset päivät, jotka elää vain koska on pakko, odotten seuraavaa parempaa päivää. Höttö arki on se, kun ei osaa elää tässä hetkessä. Pelko on se, joka estää elämästä tässä hetkessä.
Sunnuntaiaamuisin avaan yleensä ikkunan, koska rakastan noin kello kymmenen soivia kirkonkellon ääniä. Sen sijaan, että liikenne pauhaisi kotikadullamme, kadut ovat hiljaisia ja kirkko kutsuu hiljaa väkeään. Mitä jos sillä onkin jotain annettavaa? Ehdotin kumppanilleni, että menisimme joku sunnuntaiaamu jumalanpalvelukseen. Itse en ole koskaan niissä käynyt ja mieheni vain joskus rippikouluaikoina. Ei tiedä vaikka papilla olisikin jotain sellaista sanottavaa joka koskisi myös meidän elämäämme.
Idea oli miehestäni ihan mahdoton, hänen reaktio oli suorastaan tyrmäävä. Ihmettelin niin voimakasta reaktiota ja kysyinkin tästä, kuulutaanhan me myös kirkkoon. Hän ei osannut selittää, mutta ei ainakaan myöntänyt häpeävänsä kirkossa käymistä. Itse uskon, että hän pelkää. Hän pelkää jotain, mistä hänellä ei itselläänkään ole tietoa. Voin myöntää, että itsekin saisin taistella häpeän tunteen kanssa, mutta uskon,e ttä myös se olisi hyvä kohdata.
Voisi ehkä olla hyvä kirjoittaa ylös kaikki asiat joita pelkää ja lähteä pikkuhiljaa työstämään niitä mielessä. Peloista voi muuttua haasteita ja haasteiden voittaminen voi viedä elämää eteenpäin kohti rohkeutta, valoa ja elämänmakuista elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti