No niin, nyt sitten junnaan tässä liikasyömisessä, vaikkakin juuri tänään pystyin olosuhteista huolimatta pitämään ahmimisen kurissa. Paino oli aamulla 82.1, eli junnausta on....Eilen tultuani kotiin sain niin kovan tarpeen tunkea suuhuni 4 kpl elovena välipalakeksejä, enkä vaan voinut sille mitään.. keksit olivat 140kcal/kipale, eli ylitin päivän tavoitekalorini vähintään kolmella keksillä ja yli neljälläsadalla kalorilla. Hitsi, että harmitti, mutta himo oli ihan eläimellinen ja kuin näin ne keksit siellä kaapissa, en voinut pysäyttää itseäni...
Luulen ,että himokohtaus johtui osittain menkkojen hormoonihyrrästä, mutta osasyy voi myös olla jännityksessä ja pelossa joka on taustalla koko ajan tuon lauantain lentämisen vuoksi...Olen ihan varma, että kuolen ja kun tapaan ihmisiä, mietin, että näen heidät viimeistä kertaa...Ei tässä pelossa ole mitään järkeä, ja mitä järkeä on lentää kun pelko on näin voimakasta?? Mitä jos oikeasti kuolen, jos tämä olotilani onkin jonkinlaista vaistoa? Mitä jos hyvästelen tässä nyt teitä lukijoita. Voi kuinka pelko voikaan hämärtää mieleni....en tiedä mitä avuksi...ehkä vain pitäisi jättää lentomatkustelut rohkeammille....
Tämän viikon heikko itsekuri johtui varmasti myös kotona olevista tekemättömistä asioista ja siitä miten huono omatunto mulla on lasten suhteen kun tuntuu, että mulla ei ole heille tarpeeksi aikaa....Olen pitkän aikaa tuntenut suurta riittämättömyyttä kodin ja perheen suhteen ja nyt sitten ruokin sitä vielä menemällä matkalle ystävien kanssa....Tuntuu, että teen täysin päinvastoin kuin pitäisi. Silti olen jo monta vuotta haaveillut tällaisesta matkasta, oikeasti uskon, että kyllä anstaitsen sen, mutta silti syyllistän itseäni....
Tänään olimme isoäitini luona ja siellä tarjottiin pullaa ja ihanaa Daimjäätelöä..ylitin tämän päivän tavoitekalorini n. neljälläsadalla....Vierailun jälkeen lähdin vielä ystäväni luo. Juttelimme paljon ja sain avauduttua kipeistä lapsuuteeni liittyvistä asioista. Uskon, että minäkin osasin häntä auttaa. Olo tämän visiitin jälkeen oli helpottunut. Ensin ajattelin, että en menisikään sinne, koska tunsin niin huonoa omatuntoa siitä, että en lähtenyt lasten ja mieheni kanssa kotiin. Mutta jälkikäteen olen hyvin iloinen, että menin, uskon, että tämä hyvä ja helpottunut olo kantaa pidemmälle ja hyödyttää myös perhettämme. Kai se niin on, että huolehtiakseen muista, on ensin pidettävä itsestään huolta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti